Mistäköhän tänään aloittaisin kuulostamatta liian synkältä ja pessimistiseltä...? Monessa suhteessa olen tähän hetkeen mennessä oppinut elämässä yleensäkin siihen, että vaikka olisi mitenkä mukavasta asiasta kyse, niin silti kolikoilla on poikkeuksetta kääntöpuolensa. Niin on tälläkin reissulla ja olen tiedostanut sen jo hyvän aikaa ennen kuin koko reissu oli alkanutkaan. Tiedostin sen, että aika täällä tulee olemaan erilaista, erittäin sosiaalista, lämmintä, kivaa, väsyttävää ja ehkä turhauttavaakin. Siitä huolimatta, kun se päivä sitten koittaa, kun tuntuu, että kaikki menee päin huitsin nevadaa, niin ei juuri lohduta, että "tiedostinhan tämän jo".
Tänään on siis tosiaan ollut päivä, jolloin fiilikset ei vaan ole huipussaan. Vaikka täällä olo onkin ollut kokonaisuudessaan mukavaa ja antoisaa ja olen ollut yllättynyt, miten hyvin kaikkeen voi sopeutua, niin en kiellä, etteikö välillä käy mielessä ajatus elämän helppoudesta Suomessa ;) Näin yöllä unta, että olin (kai) Suomessa ja kaikki kävi kuin tanssi. Unessani oli myös Juuso (ystävieni pieni lapsi, sen enempää en nyt tässä esittele), joka konttasi ketteränä mua päin. Unessa oli muitakin ihmisiä, mutta mulla ei jäänyt mieleen ketä enkä tiedä, oliko Juuson konttauksella unessani sen suurempaa merkitystä, mutta hoin unessa ympärillä oleville ihmisille "kyllä elämä on vaan niin helppoa täällä". Se tunnelma siinä unessa oli kuin ois pilvissä ollut, jotenkin tosi leppoisaa ja helppoa. Sitten heräsin. Lakanat oli tosi nihkeät, ilma tunkkainen (sähkökatko alkuyöstä eli tuuletin ei toiminut lainkaan) ja aurinko oli noussut eli tiedostin, ettei huoneen lämpötila tule enää laskemaan. Oli sitten vaan jotenkin niin ankea olo "herätä todellisuuteen".
No, enpä tiedä, miksi uneni teille selitin, mutta ehkä se kuvastaa jotenkin niitä ristiriitaisia fiiliksiä, mitä täällä kokee: mieletön kaunes vs. elämän karuus. Viime yönä yhteen poikien huoneeseen oli päästy sisälle poikien nukkuessa. Kukaan ei ymmärrä miten, mutta niin vain oli. Yhden pojan reppu, joka sisälsi suuren summan rahaa, iphonen ja kameran, vietiin. Lisäks huoneen pöydällä ollut toisen pojan kamera vietiin sekin. Tämä kaikki 24h vartioinnista huolimatta! Kurjaa tässä onkin se, että kukaan ei varmuudella voi sanoa, etteikö rosvo ole jopa joku talon sisältä, siis henkilökunnasta. Sen verran taitavasti kaikki oli tehty. Todennäköisesti (ja näin halutaan uskoa), rovo on kuitenkin joku ulkopuolinen.
Mun päiväohjelmaani on sisältynyt jälleen nursery school, swahili-tunti ja tänään myös iltapäivä-projekti. Nursery school oli taas mitä oli. Ihan äärimmäisen meluisaa ja opettaja myöhästyi liikenteen vuoksi puolisen tuntia, joten jouduin aloittamaan ilman häntä. En ole ikinä kokenut samanlaista avuttomuuden tunnetta lasten kanssa kuin täällä. He eivät kertakaikkiaan kunnioita mua lainkaan. Jouduin pyytämään paikalliselta, viereisen luokan opettajalta jossain vaiheessa apua, kun en saanut lapsia hiljaisiksi. Hän taas sitten tuli ja komensi sellaisella otteella, että mua alkoi hiukan kaduttaa koko avun pyynti. Lopputulos oli hiljaisuus, mutta opettaja sanoi lähtiessään sanoneensa lapsille, että jos joku vielä meluaa, niin hän tulee takaisin ja ottaa kepin mukaan. Onneks käytös lapsilla muuttui parempaan.
Swahili-tunnit on äärimmäisen tylsiä. Miten saatoinkaan kuvitella, että kurssia pitäisi opettaja. Mutta ei. Kurssia pitää paikallinen ja homma toimii niin, että hän kirjoittaa sanat enkuksi ja swahiliksi taululle, minä kirjoitan ne vihkoon. Noin puolituntia sitä, sitten luetaan sanat ääneen ja tunti päättyy. Olen tullut siihen lopputulokseen, ettei kurssi mua juuri hyödytä näin, sillä olen oppinut tarvittavat lauseet jo "lennosta". Kurssi saa siis päättyä tällä viikolla. Etenkin, kun täällä kaikki tuntuu olevan samantekevää. Ei siis väliä, olenko tunnilla vai en.
Iltapäivän projekti oli sitten uusi juttu. En mennyt orpokotiin, sillä siellä on kuulema tällä hetkellä useampi vapaaehtoinen. Sen sijaan tarvetta oli... ette ikinä usko, mutta aikuisten englannin opetuksessa! Mä kyllä sanoin teamleaderilleni, ettei mun enkulla kyllä opeteta, hänen vastauksensa oli kuitenkin, että aina se oppilaiden englannin voittaa, sinne vaan. Sinne mä sitten menin, opettamaan englantia italialaisen ja britin kanssa. Tavallaan hauskaa, mutta nauttisin enemmän, kun tekisin jotain, missä kokisin enemmän olevani vahvuuksieni piirissä.
Kovin olen tänään kaivannut myös hetken rauhaa. Sitä on täällä vaikea saada. Huoneessa on yleensä aina vähintään joku muukin, yhteisistä oleskelutiloista puhumattakaan. Lenkillekään on vähän turha lähteä, heti kun tästä tontilta pääsee ulos ja sata metriä teille päin, alkaa kaupat yms. Ne taas tietää ihmisiä ja voitte vain kuvitella, kuinka rauhassa saan valkoisena sitten niidenkään vierustoja kulkea.
No, tämä on elämää nyt. Juuri nyt on alkanut myös päivällinen, joten täytyy lopettaa, että pääsee osingoilleen. Toivottavasti tämä hieman ehkä valituksen makuinen postaukseni ei karkoita teitä lukijoita. Toissapäivänä sivujani oli katseltu 48 kertaa, mikä on kyllä ennätys pitkään aikaan. Keskimääräinen katselumäärä on n.20 kerrassa.
Mukavaa viikon jatkoa!
1 kommentti:
Pole pole
Lähetä kommentti