Pole, pole

Päivittäisen blogi-annostuksen vuoro. Sitkeästi täällä näyttää joku käyvän lukemassa, kun kävijätilastot on päivittäin 20-40 sivukatselun välillä ;) Huomaa, kuinka tyhjiä nää illat on, kun on aikaa tuollaisia tilastojakin seurailla, mutta jos ennen reissua saaduissa joku kohta piti paikkansa, se oli kohta, jossa kerrottiin iltojen olevan usein hiljaisia ja kehoitettiin ottamaan tekemistä mukaan ;) Tän blogin päivittämisen lisäksi olenkin lukenut kohta 1,5 kirjaa. Riinalta saamani lainakirja oli muutaman ensimmäisen päivän aikana puolessa välissä. Sitten huomasin alakerran toimiston yhteydessä olevan kirjahyllyn, jossa on suomeksi, englanniksi, ruotsiksi ja tanskaksi ainakin kirjallisuutta. Ei kovin paljon, mutta joitakin. Siitä saa sitten ottaa lainaksi ja luettua palauttaa. Olenkin kohta lukenut Torey Haydenin Toisten lapset. Niille, joille kirjailija on vieras, lainattakoon kirjan takakantta esittelyksi: "Torey Hayden on koskettavista selviytymistarinoistaan tunnettu terapeutti, erityisopettaja ja kirjalija." Pian lukemani em. kirja kertoo neljän ongelmalapsen tarinan, neljä selviytymistarinaa. Aika koskettavaa luettavaa.

Kirjoista viime päivien tarinoihin. Nursery school on jatkunut normaaliin tapaan aamupäivisin. Tänään olin suurimman osan aikaa yksin, kun keittiöväestä joku oli sairastunut ja opettaja joutui auttamaan siellä. Kukaan tuskin ymmärtää, mutta toistan silti sen, mitä jossain aiemmassakin tekstissä sanoin, että en koskaan ole kokenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi lasten kanssa kuin täällä. Kun varsinainen opettaja on läsnä, kaikki on kohtalaisen hyvin, mutta kun jään yksin, homma levähtää enemmän tai vähemmän, hitaammin tai nopeammin. Orientaatiossa saamamme ohje oppituntien pitoon kuului "älä menetä itseluottamusta missään vaiheessa". Se on täällä, jos missä, helpommin sanottu kuin tehty. Voi olla vaikea kuvitella, mutta nämä 3-6 vuotiaat käyvät kirjaimellisesti luokassa välillä nyrkkitappelua. Yritä siinä sitten opettaa ja pitää järjestys, kun joka nurkassa on jollain porukalla nujakointi menossa. Olen pohtinut tätä järjestyksenpito-ongelmaa ja tullut siihen tulokseen, että suurin syy, miks homma ei toimi mun ja oppilaiden välillä on rangaistukset, heti seuraava on kieli. Opettajat ovat itse myöntäneet, ettei heillä ole muuta keinoa kuin keppi kurinpitoon. Sillä he sitten uhkailevat ja tarvittaessa käyttävät. Mä en käytä keppiä enkä edes uhkaile sillä. Erikoisinta tästä tekee sen, että fyysinen rangaistus on nykyään myös Tansanian laissa kielletty. Sitä ei kyllä millään tavalla huomaa. Tänäänkin opettaja vei yhden oppilaan luokasta pois kuritettavaksi, kun oppilas oli nipistänyt tms. toista oppilasta. Se, mitä jossain vaiheessa taisin mainita tunteiden vuoristoradasta.. Nää on niitä hetkiä, kun mun sisällä kiehuu. Tänäänkään en voinut kuitenkaan kuin jatkaa opetusta.

Iltapäivällä oli sitten vuorossa taas englannin tunti. Itseasiassa alunperin tarkoitus oli mennä orpokodille, jossa eilen kävimme, mutta julkisilla liikkuminen tulisi kovin kalliiksi ja järjestön autot ja kuskit olivat menossa, joten emme sitten päässeet lähtemään. Englannin tunnistakaan ei lopulta oikeastaan tullut ihan perinteinen englannin tunti vaan pikemminkin HIV-AIDS -seminaari, sillä yksi "opettajista" oli valmistellut aiheesta pientä tietoiskua ns. kuullun ymmärtämiseksi, mutta tunnista muodostuikin sitten aika intensiivinen kyselytunti aiheesta. Toisaalta hyvä niin, sillä vaikka oppilaamme ovat 12-vuotiaista arviolta 30-vuotiaisiin, niin seassa oli paljon väärinkäsityksiä HIV:n ja AIDS:n suhteen. Niitä sitten oikaisimme ja oppilaiden toiveista valmistamme aiheesta vielä toisenkin tunnin.

Koska eilisestä orpokoti reissusta edellisessä kappaleessa mainitsin, mutta en ole siitä aiemmin kirjoittanut, niin mainittakoon siitäkin vielä sananen. Eilinen iltapäiväprojektini toteutui siis orpokodissa. Melkein. Lähdettiin nimittäin kolme espanjalaista, kaksi tanskalaista, minä, teamleader ja kuski vuoristoon yhteen orpokotiin (n.½h ajomatka). Se, miksi käytin tuossa alussa "melkein" -ilmaisua, johtui siitä, ettei orpokodin lapset ollut meidän saapuessa paikalla vaan olivat juuri lähteneet jonnekin kauemmas pelaamaan. Vietimme kuitenkin noin tunnin ajan sitten orpokotia isännöivän perheen kanssa. Perheeseen kuului kaksi alaikäistä lasta (täysi-ikäisistä lapsista en ole varma), isä, äiti ja äidin äiti. Perhe asuu orpokodissa tai kirkossa. Tai kirkko ja orpokoti toimii heidän kotinaan. Miten se sitten ajatellaan. Tämäkään orpokoti ei ole Art In Tanzanian ylläpitämä, mutta vapaaehtoiset käyvät täällä leikkimässä ja viettämässä aikaa lasten kanssa. Joitain kokemuksia, tarinoita ja kuvia on vaikea pukea täältä sanoiksi. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten turvaudun tällä kertaa kuviin. Puhukoon ne puolestaan. (Muistathan, että klikkaamalla kuvaa, saat sen isommaksi.)

Tätä tietä orpokotiin. Kuoppia riitti.

Takimmainen rakennus on jo naapuria, etualalla oleva rakennus toimii keittiö- ja majoitustilana. Orpokodin 20 lapsesta 4 yöpyy orpokodilla, loput jossain muualla - jäi vähän epäselväksi missä, mutta kaiketi (seurakunnan?) perheissä.

Vaaleansininen rakennus on "päärakennus". N. 40-50 neliön kokoinen tila, jossa hiekkamaa on lattia ja kattona on peltiä. Betonia tms. oli nuo seinät. Tilassa ei ollut oikeastaan muuta kuin puhujakoroke ja 20-30 muovista puutarhatuolia. Rakennus toimii siis myös kirkkona.

Keittiö.