Piti oikein tarkistaa, milloin olen viimeksi kirjoittanut, kun tuntuu, että niin paljon on taas ehtinyt tapahtumaan. Eilenhän mä olin kuitenkin viimeksi kirjoittanut.
Nyt taistelen aikaa vastaan. Akku on vähissä ja olen äärimmäisen väsynyt, joten päätin, että olen koneella sen ajan kuin akku kestää. Sitten nukkumaan. Olisihan toki voinut mennä suoraankin nukkumaan, mutta koska tää blogi on suurimmaks osaks itsellenikin päiväkirja täältä ja harvakseltaan kirjoitan perinteistä päiväkirjaa, niin jotenkin tuntui, että haluaa päästä jakamaan taas tän päivän kuulumisia.
Sinällään tässä päivässä ei suurempia ole ollut. Aamupäivällä olin viimeistä kertaa toisessa nursery school:n luokassa. Tähän mennessähän olen ollut joka toinen päivä toisessa luokassa. Tälle viikolle sovimme kuitenkin, että 2 päivää samassa luokassa ja 2 päivää toisessa. Olin unohtanut, että tänään mulla olis ollut myös mahdollisuus lähteä Mbudya Islandb -reissulle, työpäivän mittainen reissu. Kuulin kuitenkin muiden kokemuksista, että paikka on hieno, mutta siellä ei ole oikeastaan kuin hiekkaranta. Kiusaus lähteä oli suuri, mutta halusin kovasti myös päästä nusery schooliin, joten nursery vei voiton. Itseasiassa toinen jäämisen syy oli wood market, jonne olin alunperin parin tytön kanssa sopinut lähteväni.
Wood market ei kuitenkaan toteutunut, sillä meitä pyydettiin lähtemään läheiseen orpokotiin klo 15. Sieltä olisi bussi lähdössä kiertämään tunniksi paikkoja ja etsimään katulapsia orpokotiin. No, orpokodille mentiin. Moottoripyörällä. En muista, että olisin koskaan ollut moottoripyörän kyydissä, joten nyt on sekin koettu. Suomessa en olisi ryhtynyt samaan: suhteellisen kova vauhti, asfalttitie ja matkustajille ei kypäriä. Meitä oli kuskin lisäksi kaksi kyydissä. Tuk-tukeja ei kuitenkaan ollut saatavilla eikä ollut aikaa jäädä odottamaan, etenkään, kun ei ollut tietoa, millon sellaisen olisi saanut. Kyllähän täällä on myös joka suhteessa tullut muutoinkin tehtyä asioita ja oltua tilanteissa, joihin ei Suomessa ryhtyisi tai tilanteita, joihin ei varmasti joutuisi. En tiedä, missä kohtaa katko oli tullut, mutta tiedonkulussa oli kuitenkin ollut katko ja totuus iltapäivämme projektista oli se, että päädyimmekin erittäin konservatiivisen helluntaipastorin johdolla n.1,5 tunnin kävelykierrokselle jakamaan seurakunnan mainoksia ja näkemään samalla hyvin köyhää asuinaluetta.
Vaikka mulla seurakuntataustaa onkin, niin kaikki iltapäivän puuhat saivat mut välillä hyvin epäileväksi. Jopa siihen pisteeseen saakka, että harkitsin erkanevani joukosta ja palaavani volunteers talolle. En kuitenkaan kehdannut poistua. Toisaalta kaikki mun epäilykset oli lähinnä ennen ja jälkeen tuon kävely-osuuden. Itse kävelyreissu oli mielenkiintoinen eikä siellä mua suuresti häirinnyt mikään. Toki maisemat oli taas sitä sarjaa, mitä jokaisen ihmisen tulisi vähintään kerran elämässään nähdä. Olen puhunut kurjista oloista täällä ennenkin ja en tiedä, mihin asti pystytte kuvittelemaan, mutta luokittelisin tämän päivän olosuhteet pahimmiksi, mitä tähän asti olen nähnyt täällä (tai missään muualla). Mulla ei ollut kamera mukana, joten kuvia ei ole. Voi olla, että saan volu-kaverilta jotain kuvia. Kuljimme mm. kaatopaikan läpi. Alue oli hyvin laaja ja roskaa oli kaikenlaista - täällä ei lajitella. Maata ei roskilta erottanut. Haju oli jotain, mitä ei voi kuvitella. Siellä kuitenkin lapset leikkivät paikan vierustalla ja jotkut perheet myös asuvat. Postaukseni tämän päiväinen otsikko liittyy siis päivän kävelyretkeemme: olin varustautunut bussiin ja sen myötä jalassa oli vain varvastossut.
Nyt alkaa akku kuolla. Jatkan huomenna! Lala salama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti