Blogitilastojen mukaan eilen sivukatseluja on ollut 29 ja tänäänkin 19, joten ilmeisesti näitä tekstejä joku lukee. Kirjoitan siis taas.
Tällä kertaa en tiedä, mistä aloittaisin. Eilinen postaus (valokuva + lainaus) oli lähinnä muistutus itselleni siitä todellisuudesta, että samalla pallolla täälläkin eletään kuin sielläkin. Täällä ollessa kuitenkin tuntuu kuin olisi sukeltanut johonkin uneen, toiseen todellisuuteen. Tiedän, miten asiat tehdään Suomessa ja miten siellä toimin, mutta yhtälailla kun siellä ei osaa kuvitella asioiden toimivuutta täällä, tuntuu oudolta ajatella täällä asioiden toimivuutta siellä. Aikakäsitys on myös yksi mielenkiintoisista seikoista. Olen viettänyt täällä vasta 5. päivää, mutta se tuntuu todella pitkältä ajalta. En tarkoita pitkällä ajalla sitä, että odottaisin, koska tämä loppuu. Ei. Oikeastaan en osaa kuvitella (enkä halua kuvitella) kotiinpaluuta. Kuten olen aiemmin sanonut, täällä asiat vain tehdään hitaasti. Kai se on se seikka, jonka vuoksi yksi päiväkin tuntuu vähintään kahdelta vuorokaudelta. Pitää oikein iltaisin miettiä "oliko se tänään vai eilen?".
Tämä tapahtui kuitenkin eilen. Illalla ohjelmassa oli halukkaille reissu hotellille n.30min matkan päähän. Hotellilla oli esiintymässä Art In Tanzanian alla toimiva bändi, joka paria vapaaehtoista lukuunottamatta koostuu paikallisista. Luvassa oli siis paikallista musiikkia ja kun paikallisista on kyse, toki myös heidän tanssia. Matka hotellille taitettiin siihen varatulla bussilla. Miten erehdyinkään taas kuvittelemaan yhtä isoa tai paria pientä bussia, mutta todellisuushan oli se, että meillä oli yksi n.20 hengen bussi. Kyllä sinne aina 35-40 ihmistä mahtuu ;) Siitä huolimatta etten koe itseäni niin tanssi-ihmiseksi, paikallisten notkeus saa yllättymään. Täytyy myös tunnustaa, että yksi ohjelmanumero bändillä oli vetää yleisö mukaan. Todettakoon siitä vaikka ainoastaan, että huh! ;) Kokonaisuudessaan ilta oli todella mukava. Me kaikkein vaaleimmat olimme tosin jälleen silmätikkuja. Välillä jopa ärsyttää, kun tuntuu siltä, että jotkut kulkevat tahallaan ohi siten, että koskettavat meitä. Toiset tulevat kyllä sitten reilusti kysymään, saako meidän ihoa tai hiuksia koskettaa. Se tuntuu jotenkin miellyttävämmältä kuin sellainen "muka vahingossa -kosketus". Toisaalta paikallisten kanssa joutuu olemaan myös tarkkana, mikä tuo omat haasteensa. Ihmiset ovat täällä ihan äärimmäisen ystävällisiä ja on mielestäni haaste tietää, mikä tarkoittaa mitäkin. Tähän mennessä olen tehnyt yhden katoamistempun, kun alkoi siltä tuntua =D
Tämän päivän ohjelmassa oli aamupäivällä osallistuminen taas nursery schooliin. Tänään pääsin myös opettamaan aakkosia. Opettajan antamien ohjeiden mukaan sitten hoimmekin aakkosia läpi lähemmäs tunnin. Ensin ihan perinteiseen tyyliin ja sitten tyyliin "A for apple, B for ball, C for cat..." Hitusen alkoi jossain vaiheessa tuntua itsensä toistamiselta ja en voi kuvailla tunnetta, kun viereisestä luokasta pyydettiin tulemaan mua seuraavalla tunnilla tekemään sinne samaa. Meille on kuitenkin annettu ohjeet, että kaikkeen apuun, mitä opettajat pyytävät, on vastattava myöntävästi. Sitten jos ei osaa, sitten pyydetään muita vapaaehtoisia apuun, mutta opettajien kunnioitus ja heidän avuntarpeeseen vastaamisensa on täällä ykkösjuttu. Voitte siis arvata, mitä tein sen seuraavan tunnin kaikista sisäisistä turhautumisen tunteista huolimatta.
Iltapäivällä olikin sitten luvassa reissu kaupunkiin. Meitä oli 5 vapaaehtoista, joista yksi oli järjestänyt vähän matkan päässä sijaitsevan orpokodin vanhimmille lapsille reissun elokuviin (jokainen mukaan lähtevä vapaaehtoinen maksoi yhden lapsen. Yhden elokuvalipun hinta on täällä n.4 euroa). Lähdimme kahden aikaan iltapäivällä täältä talolta kävellen ensin bussipysäkille ja bussilla lyhyen matkaa orpokodin kulmalle. Orpokoti, joka ei ole varsinaisesti Art In Tanzanian ylläpitämä, mutta jossa käy täältä vapaaehtoisia, olikin varsinainen kokemus. Oikeastaan kyse oli rakennuksesta, jossa oli katto, lattia ja seinät, mutta ei oikeastaan paljon muuta. Sisällä oli kolme huonetta ja yksi olohuone. Makuuhuoneissa oli osassa sängyt, mutta ei kaikissa. Olohuoneessa oli yksi pöytä ja 6 puutarhatuolia ja rehellisesti sanottuna siinä oli kaikki. Asukkaita oli 2-3 aikuista ja ainakin 14 lasta. Ei siis häävit tilat. Mutta olisittepa nähneet tytöt (teini-ikäisiä), jotka lähtivät kanssamme katsomaan Ice Age 4:ää. Sitä on vaikea sanoin kuvailla, kuinka he olivat valmistelleet olosuhteidensa mukaan lähtöä. Itse reissu oli heille myös varsinainen kokemus. Juttelin yhdenkin 19-vuotiaan tytön kanssa ja hän sanoi olevansa niin onnellinen reissusta, sillä hän ei ollut koskaan käynyt elokuvissa. Kotimatkalla yksi tytöistä lähetti yhdelle mukana olleelle vapaaehtoiselle tekstiviestin "can I get the call to heaven? This is sisters love day and we have angels here. We went to movie and we are so thankful to God." (voidaanko saada puhelu taivaaseen? Meillä on enkeleitä täällä. Pääsimme elokuviin ja olemme niin kiitollisia Jumalalle). Vapaaehtoisten talolle saavuttua keskustelimme elokuvareissulla olleella vapaaehtoisten porukalla reissustamme. Totesimme, että tytöt olivat takuulla niin onnellisia kuin sanoivat ja osoittivat olevansa. Olimme tarjonneet heille kokemuksen, josta heillä riittää puhuttavaa tänä iltana, mutta varmasti vielä pitkään. Emme voineet olla kuitenkin toteamatta sitäkin, että myös itse olimme saaneet kokemuksen. On vaikea pukea sitä tämän paremmin sanoiksi, mutta ehkä voitte yrittää kuvitella tilannetta, kun yhtäkkiä näette, ettei toisilla ole käytännössä mitään. Sitten lähdette illanviettoon yhdessä ja yritätte keksiä keskustelun aihetta, mutta kaikki mieleen pälkähtävä tuntuu tyhjänpäiväiseltä tai muuten turhalta.
Mutta jospa tässä tältä erää. Mulla oli tänään myös täällä talolla erilainen kohtaaminen kahden lapsen kanssa. Lienevät sisaruksia. Vanhempi ehkä noin 6-vuotias, nuorempi noin vuoden ikäinen. Pienemmällä lapsella oli toisella puolella kasvoja lähes puolikasvot peittävä kasvain tms. En tiedä tarkkaan mikä, mutta ei näyttänyt hyvältä.
Nyt tuli sähkökatko (vaihteeksi). Pakko lopettaa, akku lopussa koneesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti