Mzungu

Mitä tykkäisit kämmenen kokoisesta hämähäkistä? Tai jalkapallo-pelistä kentällä, joka on myös lehmien tie paikasta A paikkaan B? Tiedätkö, miltä tuntuu lähes 3:n vuorokauden jälkeen päästä suihkuun (lue: kylpyhuoneeseen pitämään suihkua, josta valuu ohuena hitaana norona niin kylmää vettä, kun hanasta saa)?

Nämä on viime päivien kokemuksia. Hämähäkki oli kuvottava. Jalkapallo mielenkiintoista. Oli hassua, kun Jick (en ole varma nimen kirjoitusasusta, mutta kirjoitan hänen nimensä nyt näin) nimisen pojan kanssa eilen iltapäivällä lähdimme n.10min päässä sijaitsevalle hiekkakentälle pelaamaan lasten kanssa jalkapalloa. Lapsista ei lähtiessä ollut tietoakaan, mutta matkan varrella kävellessämme (lehmien kanssa samalla kadulla) kutsuimme lapsia pelaamaan. Ei tarvinnutkaan kuin näyttää palloa ja ensimmäiset lähtivät kulkemaan perässä. Sen jälkeen suurempaa kutsua ei tarvittu, kun lapsia vaan kerääntyi peräämme jonoksi tai... oikeastaan rykelmäksi meidän ympärille. Valkoinen iho on täällä jotain! Kaikki haluavat koskettaa sitä. Myös tän talon yhteydessä olevaan kouluun saapuvat lapset roikkuvat aamuisin ennen koulun alkua meissä valkoisissa. Yksi reppuselässä, kaksi-kolme sylissä, pari jaloissa. Ei mitään väliä, haluatko itse etäisyyttä. Hiukset ja iho. Voi kuinka niitä onkaan räpelletty. Näkisittepä myös, kun lapset näkevät kameran. Kaikki haluaisivat ottaa kuvia. Lisäksi kaikki haluavat päästä kuvaan (lapsista). Erityisesti kuvaan pääseminen valkoisen kanssa on suosittua. Mutta takaisin jalkapalloon. Kävimme siis reilun tunnin pelaamassa lähistön lapsien kanssa jalkapalloa. Itse en pelannut, mutta pidin seuraa lapsille, jotka halusivat välillä pitää pelistä taukoa. Kutsuin myös ohikulkevia lapsia mukaan pelaamaan. Hiekka pöllysi ja hajukin oli hetkittäin omaa luokkaansa, lehmät nimittäin ihan oikeasti käyttivät kenttää kulkureittinään ja miten nekin voivat tietää "pole pole":n, rauhassa, rauhassa... Täytyy myös sanoa, että Suomessa en varmaan ikinä olisi ottanut jalkapalloa siltä kentältä takaisin "kotiin". Nyt se oli vain kannettava mukana pelin jälkeen, jotta olisi pallo seuraavanakin päivänä.

Tänään kävin ruotsalaisen huonetoverini sekä brittiläisen vapaaehtoisen kanssa Mlinimanissa (lausutaan melkein minimani). Se on reiluhkon kokoinen ostoskeskus, noin 45min tuk-tuk matkan päässä. Sieltä sain ostettua myös adapterin, minkä ansiosta konekin nyt taas toimii. Kävimme myös läheisellä paikallisten käsityötorilla. Kojuja oli vaikka miten paljon, tarjonta kaikissa suht samanlaista. Liikkuminen useamman hengen porukassa valoisalla ajalla on suhteellisen turvallista. En ryhdy kertomaan teille yksityiskohtia tuk-tuk matkasta, mutta... liikenne täällä on hyvin mielenkiintoista. Jos sanoin vielä ennen lähtöä Italian liikennettä kaaokseksi, niin perun sanani. Kaaos on täällä. Pyysimme tänään tuk-tuk kuskiltamme lopulta kesken matkaa, ettei hän ajaisi enää ulkona tieltä. Olisi vain pitänyt arvata vastaus. "Hakuna matata. Pole pole." Ja se siitä "off road" ajosta sitten :D Kaikenkaikkiaankin liikkuminen on täällä hyvin erilaista. Koko ajan saa varoa, ettei näyttele kovin rahojaan. Jatkuvasti on seurattava, missä kävelee. Suojateitä ei ole ja autot ym. ei väistä. Sitten tämä mzungu. Valkoinen (iho). Sana ei ole rasistinen, mutta sitä huudetaan lähes koko ajan, missä vain liikumme. Torilla kaikella on myös "mzungu price", valkoisen hinta. Kaikesta on siis tingittävä. Tavallaan kaikki menee jopa koomisuuden puolelle, mutta toisaalta on mielestäni jossain määrin väsyttävääkin olla koko ajan valppaana, mutta sen lisäksi myös koko ajan silmätikkuna. Myös tinkiminen on ajoittain työlästä. Tänään hylkäsimme yhden tuk-tuk -kuski ehdokkaan, kun hinnasta ei päästy sopimukseen. Tuosta 45min matkasta ostoskeskukselle & marketti-alueelle ei täältä talolta kannata kuulema missään tapauksessa maksaa 8000 shillinkiä enempää (9714 shillinkiä = 5 euroa). Lähtöhinta on kuitenkin aina 9000-10 000 shl. Päästiin kuitenkin lopulta mennen tullen 8000 shillingillä :)

Täältä voisi kertoa vaikka miten paljon. Olen nyt kahtena päivänä ollut töissä 3-6 -vuotiaiden koulussa. Lapset opettelevat tällä hetkellä numeroita 1-60 sekä aakkosia englanniksi. Kirjoja ei ole, vihkot on. Kaikki tapahtuu toistamisen periaatteella. Ensin taululle numerot/aakkoset, sitten luetaan niitä ääneen läpi 10-15 kertaa. Sitten vihkot esille ja kirjoitetaan vihkoon numerot/aakkoset. Lopuksi vielä kotitehtäväksi kirjoittaa vihkoon uudestaan aakkoset/numerot. Ei tulis Suomessa kuuloonkaan. Niin ikään kuulonkaan ei tulisi luokassa vallitseva keskimääräinen desipeli-taso tai henkinen väkivalta. Fyysistäkin väkivaltaa täällä on, mutta Art in Tanzania on mukana Unicef Agenda projektissa, jonka yhtenä tavoitteenä on ensisijassa fyysisen väkivallan lopettaminen kouluissa. Niinpä täällä vapaaehtoisten pitää viestittää tiimin johtajille, mikäli havaitsemme luokissamme fyysistä väkivaltaa. Siihen tullaan sitten puuttumaan aikanaan. Vapaaehtoiset eivät kuitenkaan saa puuttua tilanteisiin, sillä kunnioitus opettajaa kohtaan kärsisi. Meidän ensisijainen tehtävämme on kunnioittaa opettajaa. Omalla kohdallani se on ollut helppoa, sillä luokkani opettajan keppi on heilunut tähän asti ainoastaan pöydän kulmaan tai liitutauluun. En voi silti kuvailla sitä tunnetta, kun jossain muussa luokassa joku taisi eilen saada keppiä. Eikä kyse ole mistään yhdestä näpäytyksestä. Kaikelta siltä lapsen huudolta ym. olisi halunnut olla kuuro. Toivon hartaasti, ettei noita tilanteita tulisi useita. Vaikka niihin tullaan aina puuttumaan, niin puuttuminen ei mitenkään voi tapahtua sillä hetkellä, kun vapaaehtoisina emme saa puuttua tilanteeseen. Keppi siis heiluu, kun heiluu.

Jo ensimmäisessä blogituksessa sanoin, ettei kaikkea täältä voi kuvailla sanoin. Se pitää yhä paikkansa. Tarinat ovat ihan uskomattomia, mitä kuulee. Jos opettaja häpäisee tai saattaa naurunalaiseksi lapsia luokassa, niin.. se on paha. Mutta kun aikuiset esimerkiksi sairaalassa saattavat toimia samoin tai jopa pahemmin. Tänään yksi vapaaehtoinen, joka työskentelee yhdessä sairaalassa täällä, kertoi erään naisen hakeutuneen hoitoon. Naisella oli kasvain ja hänelle oli tehtävä leikkaus, jonka vuoksi hänellä ei olisi enää mahdollisuuksia saada lapsia. Nainen oli yhden lapsen äiti ja tähän hoitohenkilökunta oli vitsaillut, että sehän on riittävästi se. Enempää ei tarvita ja enempää ei tule. Kaikki tämä potilaan kuullen. Nainen ei ollut sanonut enää mitään.

Tarinoiden lisäksi täällä näkee paljon. Sairaanhoidon saamiseen vaikuttaa paljon varallisuus. Jos ei ole vara maksaa hoidosta, sitä ei saa. Ihmisten keskimääräinen elinikä täällä onkin naisilla 54 ja miehillä 52 vuotta. Karua, mutta totta. Vaikka hoitoala ja erilaiset sairaudet yms. on jollain tapaa kiinnostaneet itseäni, täällä en ole yhtään varma, että edes välttämättä haluaisin tietää, mistä kaikesta ihmiset kärsivät.

Tämä kuulostanee varmaan kuin valittaisin tai elämä olisi vain kurjuutta. En tarkoita kuitenkaan sitä ja toivon, ettei se kuulosta siltä. Luin tänään kaupassa sellaisen ajatelman jostain, jonka pointti oli, että tietyt paikat ovat kauniita, mutta toisista paikoista tekee kauniita niiden ihmiset. Se sopii mielestäni tänne. Ihmiset ovat todella ystävällisiä ja avoimia. He nauravat paljon ja ottavat elämän rennosti, ilman kiireitä ja paineita. Kukaan ei valita. Tuntuu, kuin olisin ollut poissa Suomesta jo kauan ja viettänyt täällä aikaa vähintään viikon. En kuitenkaan mistään hinnasta antaisi tätä pois. Päivät tuntuvat pitkiltä ja suhteellisen yleiset vesi- ja sähkökatkot ovat koetelleet jo ja tulevat varmasti vielä koettelemaan lisää. Pääsin kuitenkin eilen suihkuun, siihen hitaasti ja ohuena norona valuvan veden alle. Tänään vettä tuli vähän enemmän ja sain hiuksenikin pestyä. Vesi on tosi kylmää, mutta tasapainottaapahan toisaalta tätä mieletöntä kuumuutta.

Hymyilyn lisäksi täällä lapset vilkuttavat aina kameraan :)

P.S. En pahastu, jos ette jaksa lukea kaikkea. Ehkä tämä tekstitulva lyhenee vielä