Sisters and brothers

Tänään päivän ohjelmassa oli nursery school klo 9-12.30. Opetin jälleen aakkosia englanniksi, mutta lisäksi opettelimme käsitteitä go, come, in, out, walk, run, wait, keep quiet, sit, stand, up, down. Oli todella mukava päivä ja voin aidosti sanoa nauttineeni siitä, ehkä osa syy oli siinä, että osa lapsista piti vielä tämänkin päivän ramadanin vuoksi lomaa. Siten luokassa oli vähemmän lapsia (= vähemmän melua).

Iltapäivällä vuorossa oli orpokoti. Se sama, josta olen viimeisimmäksi kirjoittanut ja kuviakin laitoin. Erona viime viikon käyntiin vain se, että tänään paikalla oli myös lapsia ja pääsimme leikkimään ja touhuamaan heidän kanssaan. Käynti tuolla vuoriston orpokodissa (tai yleensäkin orpokodissa täällä) herättää kyllä paljon ajatuksia. Ensiksikin on jotenkin koskettavaa, miten meitä aina tervehditään "terve sisko/veli", joskus jopa äiti. Vierailut ovat fyysisesti, mutta jossain määrin myös henkisesti väsyttäviä. Lapsia oli noin parikymmentä, joista nuorin vuoden ikäinen, vanhimmat oman arvioni mukaan n. 10-12 -vuotiaita. Tuon vuoden ikäisen tytön lisäksi mieleen jäi toinenkin tyttö, iältään n.3-4 vuotta. Kenties muistutin häntä jostain menneestä, en tiedä, mutta hän tuli useampaan otteeseen pyörimään ympärilleni aivan sen oloisena kun kaipaisi huomiota, mutta ei uskaltaisi sitä itse pyytää. Kun sitten juttelin hänelle ja yritin houkutella leikkiin, hän alkoi mätkiä, nipistellä ja yritti myös purra. Näin hänen leikkivän useamman muun vapaaehtoisen kanssa mukavasti, mutta mua kohtaan hän jostain syystä osoitti vihamielisyyttä, vaikka itse aina tuli pyörimään ympärilleni. En osaa kuvailla sitä tunnetta, mutta kuitenkin se tunne, kun näkee lapsessa vihan. En loukkaantunut, en tuntenut edes suuttumusta. Jotenkin vain tuli äärimmäisen surullinen olo. Samanlainen olo tulee kyllä monen muunkin lapsen kohdalla. Eikä vain orpokodissa. Täällä näkee lapsia lähes kaikkialla, joista huomaa, että heidän on ollut pakko oppia tulemaan omin avuin toimeen, vaikka ikää on alle 6v. Sitten samalla ihmiset ovat kuitenkin onnellisia. Orpokodista palatessamme pohdin automatkalla, kuinka ihmiset ovat täällä vaatimattomistakin oloista huolimatta hyvin iloisia, onnellisia ja välittävät aidosti toisistaan. Ajattelin, että loppujen lopuksi emme toivottavasti koskaan yritä muuttaa tätä maata (tai muita kaltaisiaan) länsimaalaiseen malliin. On toki asioita, joiden toivoisi täällä edistyvän ja joissa voisi olla syytä ottaa mallia länsimaista. Jostain syystä musta kuitenkin tuntuu, että myös länsimailla ja -maalaisilla olisi hyvin paljon mallin ottamista täältä.

Tapasin täällä eilen jälleen yhden suomalaisen lisää. Tulikin juteltua ja jaettua paljon kokemuksia ja ajatuksia tästä maailmasta täällä eilen illalla sekä tänä aamuna. Aamuvirkkuna (enemmän tai vähemmän) nousin ajoissa ylös ja lähdin n. vartin kävelymatkan päässä sijaitsevalle Bahari Beachille katsomaan auringonnousua. Sitä on täällä kehuttu, että erityisesti rannalla on hienot maisemat ja kyllähän siellä kieltämättä kaunista oli - vai mitä mieltä olette? Valitettavasti sitä mahtavaa meren aalloista lähtevää kohinaa en saanut näihin kuviin ikuistettua teille.

Tämä kuva on omistettu äitilleni, joka ihailee aina vaahtoavia aallokkoja. Sääli, ettei kuvaan saa  mahtumaan  kaikkea sitä, minkä silmillä näkee ja korvilla kuulee :)