Se on huomisen jälkeen helmikuukin ohi. En voi kuin ihmetellä, mihin tämä kaikki aika menee.
Tästä viikosta ei kummemmin olisi oikeastaan sanottavaa. Talo on ollut kaaoksen vallassa, kun pyykkiä on vieraiden ja vallinneen mahataudin jälkeen riittänyt (onneksi yläkerran naapurimme luovuttivat lomansa ajaksi pyykkivuoron meille, siten olemme tällä viikolla pesseet Ann-Marien kanssa 10 koneellista pyykkiä normaalin 2-3 koneellisen sijaan).
Olemme nyt kaikki sitten perheen isää lukuunottamatta sairastaneet jonkinasteisen mahataudin, sen lisäksi minä ja Anita korvatulehduksen ja pitkän flunssan. Tämä oli 3. viikko peräkkäin, kun enemmän tai vähemmän olen ollut kipeänä. Viime viikothan on siis pääasiassa vain nuhatauti vaivannut, lomalla iski korvatulehdus ja melko hyvä olo oli jo kun viimeksi (sunnuntaina) kirjoittelin tänne. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tuli kuitenkin minun vuoro vatsapöpölle. Maanantai meni lepäillessä, mut illasta alkoi olla jo kohtuullinen olo. Tiistaina söin jo sitten melko normaalisti, pesin pyykkiä jne. kunnes tiistai-keskiviikko aamuyöllä mahatauti nosti päätään uudelleen. Siinä sitä paastottiin sitten taas keskiviikko iltaan asti, jolloin teki jo taas mieli ruokaa.
Tällä hetkellä olo on suht inhimillinen, joskin olen todella väsynyt. Maanantainen ja torstainen au-pairien kokoontuminen on myös jäänyt väliin. Ei ole vain ollut energiaa ja onpa valotkin tainnut huoneestani sammua tällä viikolla jo suhteellisen hyvissä ajoin (normaaliin verrattuna). Kävin aamulla ranskan tunnilla, mutta keskittyminen oli kyllä niin ja näin. Ei pidä kuitenkaan kaiketi menettää vielä toivoaan, sillä täällä on kuulema ollut liikenteessä tällaista pitkäkestoista tautia. Mukavaa tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. On jokseenkin turhauttavaa, kun ei korttelin ympärystä pidempää lenkkiä jaksa tehdä ja viettää vain tiiviisti aikaa sisällä. Tuntuu, että sellainen oma rauha ja yksinäisyys on enempi hakusassa tällaisissa tilanteissa ja sitä ehkä tällä hetkellä eniten kaipaankin, että saisi olla yksin ja hiljaa (mieluiten ehkä vielä hiljaisuudessa).
Että näin. Positiivista täällä on ollu se, että viimeisen parin viikon aikana valoisuus on lisääntynyt aivan mahdottomasti. Tällä viikolla aurinko on paistanut kai joka päivä, lämpötila noussut lähelle 10 astetta (vaikka viileä tuuli on kyllä käynyt) ja vielä kuuden aikaan illalla näkee ulos. Myös aamuisin seitsemän aikaa noustessa, näkee ulos. Tämä valoisuus onkin ehkä ollut se, millä tämän viikon olemme pötkineet. Olemme koko porukka olleet täällä melkoisen kyllästyneitä tähän sairasteluun ja sellainen yleisenä vallinnut apeinen mieliala ei ole nostanut juuri omaakaan mieltäni. Pidin syksyllä 1½ viikkoa kestänyttä sairastamistani pitkänä, mutta tähän verrattuna se ei ollut mitään. Ehkäpä tämä tästä kuitenkin.
Tänään alkaa taas viikonloppu, joskin peruin eilen tälle viikonlopulle suunnitellun Milanon reissun muutaman au-pair ystäväni kanssa. Tai ystäväni siis menevät kylläkin, mutta oma oloni ei ole sellainen, että jaksaisin lähteä reissaamaan. Harmittaa kylläkin, mutta... Sänky ja nukkuminen kutsuvat enemmän ja ensi viikolla on taas jaksettava ehkä vähän ekstraa, sillä Nicolas lähtee sunnuntai aamuna jälleen työmatkalle ja palaa vasta perjantaina.
Mutta on lopeteltava tällä erää ja lähdettävä paistelemaan lettuja! Meillä on perjantait olleet jo monta viikkoa lettupäiviä, mut nyt viimeiseen pariin viikkoon niitä ei sairastelun takia ole ollut. Tänäänkin mulle kyllä suotiin vapaus jättää väliin, jos siltä tuntuu, mutta... Tämä elämä kaipaa nyt jotain piristystä ja ehkäpä letut mansikkahillon ja nutellan kera (=suklainen levite, mitä täällä käytetään paljon lettujen ts. crepsien kanssa) tuovat sitä piristystä.
à bientôt
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti