Kuulostaa luksukselta, vai mitä? Viikon loma yhdessä alppi-kylässä, Vercorinissa aivan laskettelukeskuksen vieressä. Hyvä seura, mahtavat maisemat, fondueta, racletteja, muutama pullo viiniä, lämmin mökki jne. Liian hyvää ollakseen totta ;) Tehdäänkö blogi-matka Vercoriniin (jos olet sitä mieltä ettei, se sopii ja palataan seuraavaan kertaan, sillä siitä aion nyt kuitenkin kirjoittaa - sananen jokaisesta päivästä :) Voin luvata, että luvassa on muuta kuin ensi ajatus lomasta alpeilla toisi mieleen ;)
Lauantai 14.2. Minulle on edellisenä iltana kerrottu, että lounaan jälkeen lähdemme eli varmaan noin yhden aikaan. Kun aamulla kuitenkin herään ja lopettelemme aamupalaa lähempänä yhtätoista, totean mielessäni, että yhden aikaan emme vielä lähde. Osan porukasta (täällähän oli siis minä, isäntäperheeni, Nicolaksen sisko miehensä ja poikansa kanssa ja Nicolaksen isä vaimonsa ja tyttärensä kanssa) lähdettyä kauppaan, katson kelloa ja teen uuden lähtösuunnitelman: vaikuttaa, että emme ota turhaa stressiä lähdöstä. Emme lähde ennen kolmea. Lopullinen aikataulu yllättää kuitenkin minutkin, joka olen tottunut, että täällä tunti tai kaksi myöhemmin suunnitellusta, ei ole mikään ihme. Lähdemme matkaan viiden tienoilla ja saavumme pimeän jo laskeuduttua mökillemme Vercoriniin. Kaukana hohtavat kylien ja kaupunkien valot kertovat, että olemme nousseet korkeutta, n.1500m. Iltaruoaksi pastabolognesea, välijuustojen, salaatin ja jälkiruoka-suklaan kera viiniä unohtamatta.
Sunnuntaina suumme loksahtavat ammolleen avattuamme aamulla mökkimme ikkunaluukut: mitkä maisemat! Olemme todellakin Sveitsissä! Todellakin alpeilla! Lunta on paljon ja ilma kuin morsian. Anitalla on pientä köhää, samoin kuin serkkupojalla Maxilla, mutta ei sen pahempaa, joten lähdemme koko porukka lämpimästi pukeuduttuamme autoillen alas Vercorinin kylään ja teemme siellä pienen kävelylenkin. Tulemme takaisin mökille ja iltapäivällä päätämme lähteä Nicolas, Caroline (N:n sisko), Fred (C:n mies) ja minä pulkkamäkeen. Caroline lähtee tosin vain kuvaamaan ja seuraksi, sillä masussa kasvava pikkuinen rauhoittaa meininkiä. Meillä on hauskaa! Pulkkamäki on aivan loistava. Lähdemme takaisin mökille, kun Nicolas loukkaa vähän kylkeään ja minä päätäni. Onneksi kummallekaan ei sitten loppujen lopuksi käynyt sen pahemmin. Sen puoleen Anitalle ja Maxille nousee illan mittaan kuume ja päätämme, että Anita nukkuu vanhempiensa kanssa yön - minä ja Aksel menetämme näin yhden huonetoverin.
Maanantai aukeaa sunnuntain tapaan kauniina ja poutaisena. Saan aamupäivän omille jutuille ja lähden kävellen kylään. Alas päin on aina helppo mennä ja 15 minuutin reippaan kävelyn jälkeen olen kylässä. Kiertelen ja katselen, kunnes aloitan paluumatkan takaisin mökille. Paluumatka käykin jo jumpasta, sillä menomatka oli yhtä alastuloa, joten paluumatka tietää vain nousua. Selviän kuitenkin 20 minuutissa, mutta tahtia saa pitää kireämpänä kuin mennessä. Nautin kuitenkin lumesta ja pakkasilmasta. Iltapäivän vietän sisällä Anitan, Maxin ja Carolinen seurassa. Lapset kuitenkin nukkuvat suurimman osan aikaa, joten minä ja Caroline ehdimme katsoa kaikessa rauhassa "helpompi on kamelin mennä neulansilmästä" elokuvan (ranskalainen, mutta laitoimme enkun kielisen tekstin). Ah, iltapäivän rauhaa. Elokuva ei oikein auennut minulle (ei kai Carolinellekaan), mutta sitä parempi syy on nauttia tee-kupposet ennen kuin lapset heräävät ja muu väki tulee ulkoilemasta.
Koska Anita valvotti vanhempiaan viime yön melkoisen pitkälle, tarjoudun auttamaan ja ottamaan Anitan taas alakertaan yöksi - silläkin riskillä, että se voi merkitä yöheräämisiä. Todellisen kriisin iskiessä voin kuitenkin aina viedä Anitan takaisin vanhemmilleen ;)
Tiistai: Edellinen yö antoi minullekin vilauksen siitä, mitä yöheräämiset voi olla. Kolmesti hain Anitalle juotavaa yläkerrasta ja ainakin neljästi nousin korjaamaan hänen asentoaan. Anita nukkui kuumettaan melkein koko eilisen päivän ja kolmen aikaan Anitaa ei nukuta. Valvomme puoli tuntia, Anita innokkaasti hymyillen ja touhuten, minä vähemmän innokkaana istuen lepotuolissa ja yrittäen hymyn poikasta. Puoli neljä päädymme takaisin nukkumaan. Puoli kahdeksan aikaan kun Anita herää, vien hänet vanhemmilleen ja saan luvan mennä nukkumaan niin pitkäksi aikaa kun nukuttaa ja minähän menen. Nukun puoli kymmeneen, kunnes herään kun oma kurkkuni on mielettömän kipeä. Viime viikon jo sairastelin kurkkukipua ja nuhaa, se oli jo parempi mut taitaa iskeä uudelleen.
Tiistai sujuu sisätiloissa rauhaisasti ja otan päivemmällä nokoset. Illalla Anita ja Max aloittavat antibioottikuurin keuhkoputken tulehdukseen.
Keskiviikkona pienimmät alkavat voida paremmin. Mulla nokka vuotaa yhä, mutta olo alkaa olla mökkihöperö ja kun se on vain nenä, joka enää vuotaa, päätän yli vuorokauden sisälläolon jälkeen lähteä pienelle happihyppelylle ulos. Iltapäivällä vietän aikaa taas muutaman tunnin Anitan kanssa, jonka päiväunet sattuvat onneksi juuri sopivasti tähän saumaan.
Torstai toivoa täynnä - enemmän tai vähemmän. Olen nukkunut yön huonosti ja aamulla herätessäni korvat ovat tukossa. Yllätyn, sillä en muista, koska ne olisi yhdessä yössä tällaiseen kuntoon menneet ilman mitään ennakkovaroituksia ja mullahan oli eilen suhteellisen hyvä olo. No, ei ole enää tänään. Yritän silti ryhdistäytyä ja lähden mm. kauppareissulle Fredin kanssa. Nicolas on luvannut iltapäivällä johdatella mua laskettelun saloihin enkä halua alistua ajatukselle, että laskettelun kokeileminen jää korvien takia toiseen kertaan.
Pakko mikä pakko kuitenkin. Kauppareissulta palatessa korvat ovat kipeät ja yhä tukkoiset. Iltapäivään mennessä minä, joka en yleensä särkylääkkeisiin hevin koske, olen syönyt niitä niin paljon kuin ohjeet sallivat, mutta korvani aikalailla viisveisaavat burana viisisatasista tms. Lopulta sanon Ann-Marielle ja Nicolakselle, että taitaa olla pakko hakeutua lääkäriin - ei tämä muuten ohi mene.
Lääkäriin pääsystä tuleekin oma ohjelmansa. Ensiksikin kello on jo tässä vaiheessa noin yksi, kun asiaa alamme järjestää ja sehän tarkoittaa siesta-aikaa. Sitten saamme puhelinnumeron lääkärille, mutta siihen ei voi jostain syystä soittaa meidän puhelimista. Saamme uuden numeron, mutta siihen ei kuulema vastata kuin vasta puoli kahden jälkeen. Porukka häipyy taas ulos ja jään päiväunia nauttivan Anitan kanssa sisälle lepäilemään. Menee kuitenkin vain reilu puolituntia, kun Nicolas soittaa saaneensa lääkärin kiinni. Tilanne on kuitenkin se, ettei tässä meidän oleskelemassa kylässä pääse tähän hätään lääkäriin - on pakko mennä alas seuraavaan kaupunkiin. Se tietää melkein puolen tunnin ajomatkaa mutkittelevia, kapeita vuoristoteitä, mutta korvat pakottavat lähtemään ja Nicolas tulee hakemaan minut.
Ajamme kertaalleen harhaan ja vastaanoton löytäminen vaatii matkalla muutaman puhelinsoiton. Lääkärin vastaanotto onkin sitten jo melkein oma lukunsa. Täytyy sanoa, että minä en kuulu sarjaan, jotka lääkärille menosta nauttisivat, mutta... niin. Vastaanottoaula ei ollut kovin iso, olihan kyse kaiketi yksityisestä vastaanotosta, mutta vaalea ja jokseenkin kuitenkin avara. Täytimme esitiedot ja sitten yllätyksekseni vastaanottoaula ei ollutkaan odotushuone, vaan meidät todella ohjattiin huoneeseen odottamaan. Pieni, kodikkaan tuntuinen huone kera lasten piirustusnurkkauksen ja ranskan ja saksankielisten lehtien. Sieltä arvioltani noin kuusikymppinen harmaa hiuksinen ja -partainen lyhyt silmälasipäinen lääkäri tuli reippaalla otteella kutsumaan meidät sisään. Vastaanotto huone oli paras tähän asti näkemistäni. Hämyisä valaistus, plyyssimatto (vaikka yleisesti ottaen en niistä ihmeemmin välitäkään), seinillä vanhoja valokuvia kehyksissä, antiikkimaiset tummat huonekalut, vanhoja lääkepulloja ja verenpainemittareita yksi kulmahyllyllinen... Niin sellainen klassinen ja rauhaa huokuva, kuin sadusta.
Itse lääkärikin oli hauska tapaus: "Vous parlez quelle langue?" (=mitä kieliä puhutte?) Nicolas ennättää vastaamaan, että "finnois" (suomea). "Finnois?!?" Ja lääkäri nauraa ja jatkaa: "non allemand? francais...?" Ja minä pudistelen päätä "non.. non.. Je parle finnois, anglais et un peu suédois." (=Ei, ei.. Puhun suomea, englantia ja vähän ruotsia). Suomea, ruotsia....! Lääkäri päivittelee kuinka sellaisia kieliä kukaan voi osata, mutta jatkaa sitten englanniksi: "okay, what happened?" (okei, mitä tapahtui?)
Minulla huonoa enkkua taitavana ei ole varaa sanoa toisten kielitaidosta, mutta lääkäri tuntuu entistä hauskemmalta yrittäessään puhua englantia, mutta olen kiitollinen, että hän kuitenkin yrittää minun takia. Minä vastaavasti koitan selittää ensimmäistä kertaa elämässäni jollekin jotain korvistani englanniksi. Sitten pääsemmekin hoitohuoneeseen. En uskonut sellaista olevan erikseen, mutta niinpähän vain oli. Iso, avara, vaalea huone. Istun hoitopöydän laidalle, lääkäri mittaa lämpöni, jota vielä kaikkien särkylääkkeidenkin jälkeen on. Sen jälkeen hän katsoo korviini ja toteaa "ohhoh-hoo". Katsoo toiseen korvaan ja toteaa samaa. Pyytää Nicolastakin katsomaan ja selittää, kuinka se on tulehtunut ja samassa lykkää sen välineen, millä korvia tutkitaan, omaan korvaansa ja sanoo Nicolakselle ranskaksi "katso, tällainen terve" ja tökkää takaisin minun korvaan "tällainen, ei terve".
Tämän jälkeen hassun kuuloinen, mutta ehkä juuri siksi niin ymmärrettävä englanti jatkuu ja lääkäri selittää minulle ainakin kolmella eritavalla, että ymmärränkö, kuinka minun on nyt pakko syödä antibioottikuuri, laittaa nenäsumutetta jne. Itseäni tämä huvittaa, sillä 1) Nicolas on mukana ja jos en ymmärtäisi, voisin aina kysyä häneltä 2) En enää tiedä, kuinka mones kerta tämä on, kun minulla on korvatulehdus - jos oikein muistan, niin ei ensimmäinen (toivottavasti kuitenkin viimeinen ;) Luulen siis tietäväni, kuinka tärkeää lääkkeiden ym. ohjeiden noudattaminen on ;)
No niin. Saan reseptin, joka on muuten melkoisen paljon yksinkertaisemman näköinen kuin Suomessa olevat. Sitten vain apteekkiin. Tämä reissu todisti minulle kuitenkin sen, että kalleus, mikä Sveitsiin usein liitetään, pitää ainakin paikkansa lääkäri- ja lääkelaskuissa. Sitä varten kai on kuitenkin matkavakuutus ;)
Perjantai: Olo ei ole kehuttava, ei itselläni eikä monella muullakaan. Useampi valittelee vatsaansa, kurkkukipua tms. Jääkappi on täynnä ruokaa, kun viikon ruokaostokset on tehty ajatellen, että lomalla on lupa herkutella, mutta yhden sun toisen ruokahalut ovat kadoksissa. Syömme salaattia, leipää ja jogurttia. Nälkäisimmille on edellispäiviltä jäänyttä "tuhdimpaa" ruokaa. Näin on sitten viimeinen ilta lomalla. Painun ei niin hyvän olon kera nukkumaan jo yhdeksän aikoihin.
Lauantai: Pakko vähän yrittää. Pakata tavaroita jne. Otan tiskivuoron, niin pääsen suht helpolla ja tavaroiden rahtaaminen autolle, missä miehet lastaavat niitä autoon, jää muille. Lähdön kanssa ei oteta kuitenkaan jälleen kerran turhaa stressiä. Mökki pitäisi luovuttaa kymmeneltä, me poistumme 10:45. Siitä ei tule kuitenkaan mistään päin moitteita. Ehkäpä saimme myötätuntoa osaksemme, kun koko loman ajan joku on ollut kipeä.
Ennen kotiin suuntaamista käymme vielä parissa lähikylässä ajelemassa ja yhdessä kylässä jalkaudumme. Tuo kylä, jossa teimme pienen kävelylenkin, oli kyllä aivan mahtava. Mutta minä olen niin väsynyt ja korvat ovat yhä enemmän tai vähemmän tukossa, joten en jaksa innostua valokuvaamaan. Se harmittaa, sillä kuvaamisen arvoista olisi vaikka kuinka, mutta kun ei vain jaksa. Nautin vain siitä, että aurinko paistaa, emme kävele pitkästi ja nautimme lämmintä kaakaota aurinkoiselle terassilla, missä tarkenee ottaa hanskat pois. Piponkin kai kärsisi, mutta minä varon korvia ja pidän pipon päässä. Kaakaon jälkeen suuntaamme kotia. Matkalla pysähdymme vain lounaalle Mc Donaldsiin, mutta minun ei ole nälkä. Juon vain vettä ja se tuntuu todella hyvältä. Olo kohenee, edes vähän. Kotia saavumme noin viiden aikaan.
---
Koko lössi tuli meille vielä yhdeksi yöksi ja lähtivät tänään sunnuntaina. Tästä viikosta on tullut meille oikeastaan jo vitsi, kukaan ei jaksa ymmärtää, miten porukka, joka suht harvoin sairastaa, on yhtäkkiä lähestulkoon kaikki kipeänä.
Vaikka valokuvien ottaminen jäi vähälle ja sekin vähä, mitä tuli otettua, näytti enemmän ja vähemmän epäonnistuneen, reissu hissillä mökkimme vieressä olleen rinteen päälle jäi tekemättä, laskettelun kokeileminenkin siirtyi tuonnemmaksi ja puolet lomasta meni enemmän ja vähemmän kipeänä, niin jotain hyvääkin sentään jäi käteen: Porukka oli tosi mukava. Söimme fondueta, racletteja ja suklaata ja joimme lempi valkoviiniäni ainakin pariin otteeseen. Lisäksi tämä suomi-neito sai nauttia piiitkästä aikaa maidosta! Satuimme nimittäin ostamaan ei-kestomaitoa ja en äkkiseltään ainakaan huomannut eroa suomalaiseen maitoon. Ah ja nam. Tällainen hiihtoloma siis meillä, emme jaksa kukaan enää surra, sillä tämä oli sellainen seikkailu, että vain nauramme kuka huomenna on kipeä?
Pysykää te siellä terveinä, à bientôt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti