Yö oli kylmä. Muutaman kerran tuli heräiltyä, mutta joko sitä alkaa olla niin väsynyt, että uni voittaa pienet häiriötekijätkin tai sitten tähän retki-nukkumiseen alkaa tottua. Niin tai näin, aamulla herätessä totesin, että on eka aamu reissullamme, kun mahani vaikuttaisi olevan kunnossa ja olo muutenkin hyvä.
Aamutoimien ja pakkailujen sekä aamuauringon kirjastaman kauniin kuulaiden maisemien ihastelujen jälkeen matkaan selvittiin. Jälleen. Askel alkaa tuntua itselläni kevyeltä. Ylämäissä on hidastettava, mutta muuten tuntuu, että eteneminen on helppoa. Tosin eilisen maastokuvioiden jälkeen maastoltakaan ei paljoa vaadita, että sitä voi helpoksi sanoa, mutta erityisesti pätkä, joka kulkee yhtämatkaa pienen karhunkierroksen kanssa, on kuin valtatiellä kulkisi.
Siilastuvalla, muutaman kilometrin jälkeen yöpaikaltamme, pidämme pienen tauon. Vesipullon tyhjennystä sisuksiin, pullon täyttö joesta, wc-breikki, myslipatukka naamariin ja muutama valokuva. Samalla vähän keskustelua pienen eläkeläisporukan kanssa, jotka tiedustelevat ja vähän ehkä kammoksuvatkin matkamme pituutta, rinkkojen painoa yms. Emme pääse käsitykseen enää keskellä päivää vieraskirjankaan perusteella, olisiko tavalla ollut yöllä tilaa majoittua, mutta toteamme, että ainakin nyt päivällä paikalla totta tosiaan vilisee väkeä. Matka jatkuu. On yhä helppo tietää kulkevansa pätkää, joka kuuluu myös Pienelle Karhunkierrokselle. Sen verran on vastaantulijoita. Osa pysähtyy juttelemaankin.
Kilometrit kertyvät tänään nopeasti. Iltapäivällä neljän maissa saavumme Porontimajoen kämpälle. Kilometrejä ei ole takana tältä päivän kuin noin 13, mutta päätämme iskän kanssa pitää kevyemmän päivän. Matkamme on hyvällä mallilla ja on mukava ehtiä nauttimaan vähän oleskelustakin. Päädymme myös siihen, että nyt on aikaa kaivaa lettujauhoseos ja mansikkamarmeladi rinkasta, paistaa lettuja ja herkutella. Leiripaikalle on saapunut yksin liikkeellä oleva saksalaismieskin. Hän ihmettelee meille lettuja paistaessa, että kohtaa ekaa kertaa suomalaisia retkiruokaa paistelemassa niin, että ei ole makkaraa. Hän pitää toimintaamme kiitettävän autenttisen, aitona. Iskän kanssa meitä jopa vähän huvittaa, kun mies kysyy lupaa ottaa valokuvaa nuotiopannulla paistuvasta lätystä. Kuvauslupa myönnetään ja mies lähtee hakemaan kameraansa. Sillä välin iskän kanssa pohdimme, että voinemme paistumassa olevan letun tarjota tälle turistille. Lettua pistellessään mies kertoo vaeltelevansa enemmänkin, on käynyt ainakin Uudessa Seelannissa, Japanissa ja kotimaassaan Saksassa vaellusreissuilla. Nyt pohjoismaat on alkanut kiinnostaa. Karhunkierros on eka kosketus pohjoismaihin ja niiden vaellusreitteihin.
Ilta vierähtää lopulta nopeasti. Paikalle elämää tuo tupien alla kohisevan joen lisäksi paikalle leiriytyvä lukion valinnaisen liikunnan vaelluskurssi-porukan reilu 20-päinen joukko. Tupia rannalla on siis kaksi. Iskän ja minun kanssa samassa tuvassa kanssamme yöpyy pariskunta. Illalla nukahtaminen kestää kauan. Pariskunta on lämmittänyt tuvan. Hyvin. Ei palele. Pariskunnan mies kääntää kylkeään niin, etten ole aiemmin vastaavaan törmännyt. Herään tähän kyljen käänteen yöllä monta kertaa. Sitä en onneksi illalla nukahtaessa vielä tiennyt. Toisaalta, jos olisin tiennyt, leiripaikan laavuun olisi mahtunut ja olisin jopa voinut sitä harkita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti